On olemassa asioita, joita on vaikea ilmaista sanoin tai puhumalla. Mielessäni pyörii yhtä ja toista; meidän marjanpoimijoiden asioita tietysti, mutta on yksi asia, josta minä en pysty puhumaan itkemättä. Kyyneleet kohoavat silmiini heti, kun yritän puhua siitä, ja tunnen palan nousevan kurkkuuni. Tunteet kuohuvat sisälläni niin voimakkaasti, että en saa sanotuksi asiaa puhumalla. En pysty ilmaisemaan sitä sanoin. Siksi kirjoitan mieluummin kirjeen.
Käytän kirjeessäni ihmisistä sanoja, joita kotona Thaimaassa käytän; siellä kutsumme toisiamme perheenjäseniksi. Kutsumme toisiamme isoisäksi, isoäidiksi, isäksi ja äidiksi. Meillä on setiä ja tätejä, isoja veljiä ja pikkuveljiä, vanhempia sisaria ja pikkusisaria, serkkuja ja ”sukulaisia”.
Minun on helpompi pukea tunteeni sanoiksi kirjeessä kuin puhua niistä. Päällimmäisenä mielessäni on tunnekuohu sisälläni, syvä kiitollisuudentunne suomalaisia ja Suomen thaimaalaisia veljiä ja sisaria kohtaan, jotka ovat pitäneet meistä huolta. He ovat antaneet meille lämpöä, hyvyyttä, ja tarjonneet meille sydämen ystävyyttä aina siitä ensimmäisestä päivästä lähtien, jolloin tulimme tänne työttömien keskukseen. Kun muutin asumaan suomalais-thaimaalaisen perheen tiloihin joen rannalle, ilmapiiri siellä oli yhtä lämmin.
Perhe tuli katsomaan minua joka päivä, satoi tai paistoi. Aamuin illoin. Vaikka ilma oli kylmä, he tulivat silti. He välittivät.
Mieleeni muistuu yksi juttu, joka sai minut arvostamaan heitä entistä enemmän. Eräänä yönä heräsin siihen, että oviverho liikahti oven edessä. Katsoin ulos, ja näin perheenisän olevan valveilla. Hän käveli talon ympäri; välillä hän istahti kuistille, ja vartioi talon ympäristöä.
Minä nousin ylös ja katselin häntä kauan. Olisin halunnut sanoa hänelle kiitokset siitä, että hän vartioi untamme. Häntä katsellessani ajattelin, mahdoimmeko olla hänelle –ja kaikille muille meitä auttaneille—vaivoiksi; olimmeko heille taakaksi, vai miten asia lienee.
Hän seisoi siellä ulkona kylmässä joka yö aamunkoittoon asti ja valvoi. Katsoin häntä ja itkin.
Aloin syytellä itseäni siitä, että aiheutamme ylimääräistä huolta miehen elämään. Eihän tilanne ollut hänen syytään. Hänellä ei ollut mitään osuutta asiaan. Tunsin syyllisyyttä siitä, että hän näki näin paljon vaivaa meidän takiamme. Eikä vain yksin hän, vaan myös hänen äitinsä ja isänsä, sisarukset ja muut sukulaiset.
Miksi, minkä vuoksi, aina, kun ajattelenkin tuota öistä näkyä, kyyneleet tulevat silmiini ja alan itkeä?
On toinenkin näky, joka on piirtynyt mieleeni, ja jonka muistan kuolemaani asti. Eräänä päivänä me kaikki menimme jalan maatilalle. Kun lähdimme majoituspaikasta, mukanamme käveli suomalainen sisar, jolla oli kultaiset hiukset. Naisella oli mukanaan pientä lasta. Vanhempi heistä oli kultatukkainen neljä-viisivuotias tyttö. Nuorempi lapsi oli ehkä vähän yli vuoden ikäinen poika. Sinä päivänä ilma tuntui hyvin kylmältä; olimmehan liikkeellä illansuussa. Pieni kultatukkainen tyttö käveli pikkuveljensä rattaiden vieressä.
Kävelimme kilometrin, kaksi, ja kultatukkainen pieni tyttö vain taapersi sitkeästi edellä, pikkuhiljaa. Minä katselin hänen äitinsä kasvoja ja halusin sanoa hänelle: ”Äiti, voinko ottaa kultatukan syliini ja auttaa häntä eteenpäin? Niin paljon kuin haluaisin kysyä sitä sinulta, en osaa, koska meillä ei ole yhteistä kieltä. Haluaisin auttaa kultatukkaista pienokaista ja työntää pikkuisen pojan rattaita ja helpottaa heidän taivaltaan”. En uskaltanut ottaa kultatukkaa syliini kysymättä ensin lupaa äidiltä.
Pikkutyttö käveli kanssamme ainakin kolme-neljä kilometriä. Oli niin kylmä, että nenäni alkoi vuotaa. Ajattelin, että lapsia varmasti paleltaa. Pala nousi kurkkuuni, ja pudistin päätäni. Minä olen aikuinen mies. Olen itse isä. Olen itse isoisä. Eihän kukaan aikuinen mies voi sietää ajatusta, että hän aiheuttaa vaivaa ja kärsimystä pienelle lapselle. Koko ajatus on täysin kestämätön!
Katselin pikkutytön tarpomista pitkää ja mieleeni tuli oma kolmivuotias lapsenlapseni, tyttärentyttäreni kotona Thaimaassa. Kotona en olisi ollut hiljaa niin kuin nyt jouduin olemaan, vaan olisin kysymättä ottanut tytön syliini. En olisi antanut hänen tarpoa niin pitkää matkaa omin voimin sanomatta mitään.
Paljon kiitoksia ja siunausta teille kaikille: kiitos äidille, kiitos kultatukkaiselle tytölle ja pikkupojalle siitä, että kuljitte kanssamme ja veitte meidät maatilalle!
Kun saavuimme perille maatilalle, tapasimme hyväsydämisen maanviljelijäpariskunnan, sedän ja tädin. He antoivat meille paljon kasviksia. Sedällä ja tädillä oli myös mehiläistarha. Saimme sedältä ja tädiltä neljä-viisi purkkia tuoretta hunajaa mukaamme. Kiitos teille, setä ja täti!
Sitten muutimme perheen majoituspaikasta seurakunnan tiloihin. Oli tapahtunut niin paljon, että en muistanut enää päivien lukua, enkä tapahtuneita asioita. Oli monia asioita, joita en edes halua muistaa. Muistan kuitenkin sen hyvyyden, mitä kaikki ihmiset ovat meille osoittaneet. Ihmisten epäitsekäs hyvyys on painunut lähtemättömästi syvälle mieleeni. En koskaan unohda sitä.
On jo myöhäinen yö. Olen väsynyt ja puoliunessa, kun havahdun ja kuulen kevyiden askeleiden äänen. Avaan hitaasti silmäni ja näen noin 60-70 –vuotiaan naisen, tädin, liikkuvan kevyesti huoneessa. Täti käy jokaisen luona ja valvoo unemme rauhaa. Sitten täti tulee hiljaa vieressäni nukkuvan miehen luo. Näen tädin kädessä huopia. Täti kumartuu ystäväni puoleen ja laittaa lisäpeitteen lempeästi hänen päälleen. Täti peittelee tällä tavoin jokaisen vuorotellen.
Yhtäkkiä tajuan, että tätihän on kuin minun oma rakas äitini. Äidit pitävät huolta lapsistaan ja kantavat heistä huolta lapsuudesta lähtien. Äiti on äiti. Ei ole eroja thaimaalaisen ja suomalaisen äidin välillä. Haluaisin sanoa tädille:: ”Äiti, yhäkö sinä valvot? Yhäkö sinä olet hereillä ja huolehdit lapsistasi? Yhäkö sinä vartioit untamme? Menisit jo nukkumaan, äiti. Kiitos, että heräsit unestasi ja tulit peittelemään minut, koska minun oli niin kylmä”. Ennen kuin vaivuin uneen, tunsin omien kyynelteni kostuttavan tyynyni. Itkin.
Siunaan sinua, äiti, ja kiitän sinua. En koskaan unohda sinua. Kuvasi pysyy mielessäni kuolemaani asti. Jos luoja suo, ehkä minulla on joskus tulevaisuudessa onni tavata sinut uudestaan.
Jos minä kirjoittaisin kaiken sen hyvyyden paperille, jota olemme täällä saaneet osaksemme, siitä tulisi pitkä ja loputon tarina. Kymmenen sivua paperia ei riittäisi sen tarinan kirjoittamiseen. Sen hyvyyden tarinan rinnalla ne ikävät asiat, jotka koimme menneen viiden viikon aikana, unohtuvat mielestä pois. Se huonojen kokemusten tarina olisi sitävastoin hyvin lyhyt. Se mahtuisi yhdelle riville.
Kiitos kaikille suomalaisille. Suurkiitokset teille kaikille. Tällainen yhtenäinen kansakunta tulee elämään ja kukoistamaan ikuisesti.
Lopuksi, osoittaakseni teille syvimmän kunniotukseni, tervehdin teitä wai-tervehdyksella: painan hitaasti pääni syvään kumarrukseen teidän edessänne. Tulen muistamaan teitä rakkaudella ja kaipauksella kuolinpäivääni asti.
Praisanti Jum-angwa
P.S. Lisäksi kiitokset asianajajalle, Lek-sisarelle, veljelle, jonka nimeä en muista, ja Khun Liille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti